sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Osa 21. Terapian tarpeessa





Musiikin kuuntelu on parhaimmillaan terapeuttista. Kun sitä on tarpeeksi pitkään ollut isomman pyörän kyydissä, niin välillä on hyvä asettua varikon takaosaan ja pistää letkeämmät rytmitykset pääkoppaa rauhoittamaan. Ihminen on siitä metka olio, että sitä voi ihan tietoisesti ohjailla oikeille urille. Itsellä kun alkaa pannu sihisemään yli sallittujen painearvojen, on aika ottaa sopiva musalääkitys käyttöön.

Pyhitä lepopäiväsi pitää edelleen paikkaansa ja niin suosittelen tekevän. Jos ei ole mahdollisuus lähteä luontoon samoilemaan tai ongenkoukkuja uittamaan, niin oma easy listen-lista tiskiin ja koreampaa moccakupposta pöytään. Kupeeseen vielä asiaan kuuluvia makupaloja ja simsalabim!, nahkakuula alkaa jo melkein automaattisesti lukemaan alhaisempia kierroslukuja.




Yksi erinomaisen toimiva ensilääkitys on tämä soul legenda Roberta Flackin debyytti, First Take -69, jossa jo pelkät soundit loihtivat rahoittavan ilmapiirin. Siihen päälle, kun ladataan maagiset biisit, niin terapiatunnille voi antaa jo jonkinlaisen toimivuustakuun. Luonnollisesti, kaikki muut ympäröivät hälyäänet tulee eliminoida, eikä tällaisia legendaarisia sävellyksiä ole todellakaan tarkoitettu vakuutusyhtiöiden puhelinjonotusmusiikiksi.




Jotkut oppineet saattaisivat suositella tolpannokantulehdukseen sellaisia tuulenhumina-delfiininvingunta-merenliplatusäänitteitä, mutta sen verran hyvin jo tunnen itseäni, että moiset hippasen keinotekoiset äänikollaasit alkavat lähinnä kiristämään yläkielien viritystä, eivät siis toimi allekirjoittaneelle laisinkaan. Kyllä se pitää olla aitoa raidan lapontaa ja suurella sydämellä säilöttynä. Kuten tämä ihan käsittämättömän upean rauhoittava ja kaunis Willie Nelsonin Stardust vuodelta -78.




Yksi mainio esimerkki tällaiseen mielenmammonan lataukseen soveltuvasta albumista, on käsittämättömän korea kokonaisuus Carole Kingin, Tapestry. Vaikka biisit ovat satojen ajojen aikana tutuksi tulleita, niin joka kerta äänite yllättää erinomaisuudellaan ja ennen kaikkea positiivisella vireellään.




Vireestä puheen ollen, harmonia luo harmoniaa ja tällaista latinkia löytää upeista stemmalauluista. Suosikkini tällaisesta yhteislaululevyistä on tämä Crosby, Stills, Nash & Young, Déjá Vu albumi vuodelta -70. Levyn kuunneltua, myös mielensopukat tuppavaat menemään kivempaan järjestykseen, sen verran huikeat ovat nelikon melodiapunokset sekä jodlauskerrostumat.




Ja monesti yleisesti haukutut hissimusiikit ovat hienoimmillaan mitä mainiointa nupintuuletustavaraa. Pitää vaan pysyä hissin ulkopuolella. Taidokkaasti rakennettu Fleetwood Macin, Rumours on nokkimisjärjestyksen huipulla. Tämä vuonna -77 julkaistu pehmopopin mestariteos pistää kuuntelukertojen myötä huulilerpakkeet väkisin nousujohteiseen asentoon, synkistelevät ajatusmoodit eivät tule ihan ensimmäisenä jonossa ja askellus on astetta kepeämpää. Herkkää, kaunista ja samalla antoisaa. Tästä reseptiä kouraan ja mars levykauppaan. Ei todellakaan mitään lumelääkettä, toimii taatusti.




Sitten kun pahat henget alkavat yksi toisensa jälkeen kaikkoamaan kropasta ja ryhti kohoaa, niin lopullinen vapautus tapahtuu luonnollisesti Free -bändin loitsuilla. Orkan katalogista voi napata oikeastaan minkä tahansa tekeleen tätä tehtävää suorittamaan, mutta jos meni sormi suikkeliin, niin suosittelen vaikkapa Fire and Water albumia, ei voi mennä pieleen.

Nonnih. Nyt pitäisikin jo mielen olla virkeämpi ja katse kirkkahampi. Olisko siis loppuvoitelun aika? Palan painikkeeksi jotain todella voimaannuttavaa materiaalia, niin saadaan koko paketti oikeille raiteille ja höyry taasen tasaiseksi. Tähän voidaan tietysti tilanteen mukaan valita jo melkein mikä vain päämuuntajaa käyntiin polkaiseva teos. Itse valitsen kaiken terapiatuuttauksen loppusilaukseen palasen peruskalliota ja sellaista mannaa, mistä taas kipunat alkavat iskemään tulta sekä tappuraa ja rytmitykset pistämään poikaan pontta. Mikä voisikaan antaa xtra-potkua veltostuneeseen ahteriin kuin AC/DC, Powerage voimariffit ja sen luoma vastustamaton imuvoima. Taas mennään kohti uusia seikkailuja ja konnankoukkuja, kunnes on aika seuraavalle hermolevolle. Elo ompi ainaista aaltoliikettä, niin kuin ääniaallotkin. Aalto sille.




Kuten huomattiin, niin musiikin avulla voi rakentaa arkeen tällaisia pieniä psykologisesti tuiki tärkeitä hoitojaksoja ja niin, että sopivalla draaman kaarella hilataan tulehtunut kuuppa taas pääpolun varteen ja siitä kohti uusia kikkailuja. Meikulle erittäin toimiva terapiamuoto ja mikä tärkeintä, oikein mieluisa. Olennaisen tärkeä pointti on valita vinyyliformaatti tehtävää suorittamaan, koska niiden kuuntelu on tarpeeksi pysäyttävää ja rauhallista. Ne tietävät jotka käyttävät.



lauantai 20. tammikuuta 2018

Osa 20. Lisää koreaa kansitaidetta

Kansikovuutta!

Kyllä tämän vinyylin vetovoiman ja viehkeyden niittaa viimeistään upea kansitaide. Ensinnäkin formaatin koko on tarpeeksi iso, jotta upeat yksityiskohdat erottuvat kunnolla, CD tuppaa menemään piperrykseksi. Lisäksi, varsinkin vanhemmissa julkaisuissa, muoto antaa mahdollisuuksia monenlaisille kekseliäille taitteluille. Otan tässä esille muutaman loistavan esimerkin hieman luovemmista kansiratkaisuista, jotka ovat kantautuneet omaan kokoelmaan.




Yksi veikeimmistä on ”Amerikan Deep Purplena” tunnetun Grand Funkin albumi Shinin’ On vuodelta -74. Kanteen on isketty huipputyylikkäät irrotettavat 3D-lasit ja ne kun lämäsee lärviin, niin koko homma tärähtää aivan uusiin ulottuvuuksiin. Näiden tähtirillien kanssa kansien avaruusteema aukenee uusille leveleille ja kun albumin syövereistä vieläpä löytyy päräyttävä bändi-juliste, niin kokemus on hulppea. Kyllä tällaiset vinkeät yksityiskohdat kuorruttavat jo sinänsä maistuvan kakun ja koko komeus maittaa entistä makiammalle.




3D-julkka on siisti juttu!


Ehkä vielä vekkulimpi kansioivallus löytyy entisaikojen The Who rumpalisuuruuden Keith Moonin sooloalbumilta. Pink Floydin legendaarista albuminimeä hieman muunnellen, tämä hurjapää taiteili oman näkemyksen kuun kääntöpuolesta. Asian pystyy kivasti demostroimaan kääntämällä sisäpussia, jolloin kannen auton ikkunaan ilmestyy ehkä se kauniimpi puoli Herra Moonista. Sopii täydellisesti miekkosen elämäntyyliin ja tarinaan. Muissa tapauksissa tämä saattaisi olla mauton, mutta tässä yhteydessä liki nerokas.












Vielä yksi vallan mainio oivallus, nimittäin Man yhtyeen live-levy vuodelta -72. Kyseessä on huippukova livelätty, jossa on vain neljä biisiä, mutta sitäkin mahtavaa meininkiä. Kannet vaikuttavat ensisilmäykseltään vaatimattomilta, mutta kun avaa gatefoldin, niin upea taittelu lävähtää silmille ja orkesterin kotimaan Walesin kartta, jossa onkin sitten jo hieman enemmän tutkittavaa. Kokonaisuuteen kuuluu sisäpussi, johon on piirrettynä jonkinlainen sukupuu-systeemi, mutta valitettavasti tästä kappaleesta se oli kadonnut matkan varrelle.






Pikanttina yksityiskohtana Wales irtaantuu Iso-Britannian ikeestä.


Kaiken kaikkiaan diggailen kovasti albumeista, jossa kansitaide on osattu veistellä koko pakettiin sopivaksi, niin että musiikin ja sanoitusten tematiikka näkyy liitteissä ja aina etiketeissäkin asti. 
Vain hankkimalla vinyylejä voi saada kokonaisvaltaisen kokemuksen, jossa täysin eri taidemuodot lyövät täydellisesti kättä yhteen muodostaen harmonisen liiton, jota on parhaissa tapauksissa lähes täysin mahdotonta vastustaa.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Osa 19. Koreaa kansitaidetta



Kyllä tämän vinyylin vetovoiman ja viehkeyden niittaa viimeistään upea kansitaide. Ensinnäkin koko on tarpeeksi iso, jotta upeat yksityiskohdat erottuvat kunnolla, CD formaatti tuppaa menemään piperrykseksi. Lisäksi, varsinkin vanhemmissa julkaisuissa, muoto antaa mahdollisuuksia monenlaisille kekseliäisille taitteluille. Otan tässä esille muutaman loistavan esimerkin hieman luovemmista kansiratkaisuista, jotka ovat kantautuneet omaan kokoelmaan.


Albumin kansi.


Aina ajankohtainen kitarajumala Santana julkaisi vuonna -73 Osakassa, Japanissa pidetystä konsertistaan mahtavan Lotus -nimisen tripla live-levyn. Itse kansi on yllättävän vaatimaton, mutta kun kansia alkaa availemaan lehti lehdeltä, niin koko upea kansitaide avautuu koko kukkaansa!









Huikeeta kansitaidetulitusta!





Yksi 60-luvun hienoimmista bändeistä The Small Faces julkaisi hämmentävän albuminsa Odgen's Nut Gone Flake vuonna -68. Alun perin ajatuksena oli julkaista tämä ympyrän muotoon tehtynä peltirasiassa, mutta hinta olisi karannut lapasesta. Näin ollen päädyttiin pahviseen versioon, tästä vanhasta tupakkarasiasta ideoitu paketti. Vuosien saatossa pahviliitosten hapertuessa, tätä pitää käsitellä kuin jotain hemmetin pyhää kirjaa, mutta juuri se tekee tästä entistä arvokkaamman oloisen teoksen. Kannet avautuvat viiteen paneeliin, joihin on painettu asiaan kuuluvat taiteilut ja fotot. Itse musiikki on yhtä hämmentävää ja kiehtovaa, b-puolisko on itse asiassa satu, jossa on kertoja äänessä biisien välissä. No, enempää kertomatta, tämä pitää kokea itse.


Albumin kansi.


Gatefold avattuna.







Albumi on kätkettynä yhden paneelin sisään. Nerokasta!



Tämä yksi lempiorkesterini Pearl Jamin neljäs albumi No Code on kansipakettina yksi hienoimmista kautta aikojen. Ensinnäkin liikkeellä on neljää eri versiota C, O, D ja E versiota, joissa kaikissa on osittain eri polaroid-kuvat sisällä. Kuvien kääntöpuolella on biisien sanoituksia. Himofanit tietysti keräävät kaikki versiot. Itse asiassa levy on täynnä koodeja ja symboleja. Kun kannen avaa täyteen komeuteensa ja laittaa vattalleen, niin kaikista kuvista paljastuukin jokin yksittäinen symboli, hahmotitko sinä sen?


Albumin kansi.


Gatefold kannet avattuna.


Gatefold avautuu vielä toiseen kertaan. Biisit ovat tyylikkäästi merkitty jugeboxin nimikkeinä.


Kuvat ovat toisessa sisäkannessa.


Mukana tulee 9 kuvaa ja jos löydät kaikki neljä eri versiota, niin kasassa on kaikki 13 polaroidia.


Polaroid-kuvien takana on lyriikoita.


Albumin etiketti on täynnä symboliikkaa.


Kansi koko komeudessaan, hahmotatko suuren symbolin?


torstai 21. joulukuuta 2017

Osa 18. Liian hapokasta?

Cream, Disraeli Gears, 1. uk-painos mono -67 (stereo kannet)


Yksi tuore heikkouteni on 60-luvun loppupuolen psykedeeliset albumit. Tyyli taisi isommin startata siinä vuoden -65 ja -66 kieppeillä, kun tajuntaa laajentavat aineetkin saivat suosiota taiteilijoiden keskuudessa ja luonnollisesti niitä nautittiin myös sävellystyön kyytipojaksi. Beatlesin Revolver -albumin Tomorrow Never Knows oli Lennonin happotripin aikana visioitu tuotos ja varmaan yksi tärkeimmistä tyylisuunnan alkusysäyksistä. Nyt korostan, että eihän silloin edes alkuunkaan tiedetty kuinka vaarallista esim. LSD saattaisi olla, päinvastoin porukat luulivat vain löytävänsä sen avulla paremman tietoisuuden tilan. No, parissa vuodessa hapon vaarat ja sivuvaikutukset tulivat tietoon ja moni lopettikin niiden käytön, moni valitettavasti ei. Nyt tietysti tiedetään, että käyttö on täysin järjetöntä.

Anyway, tuona psykedeelisten aineiden kokeiluaikana kyllä kiistatta syntyi todella mielenkiintoista musiikkia ja toki ilman dopingiakin. Myös laaja rakkauden sanoma ja ylipäätänsä tiukoista normeista vapautuminen antoi pontta uudelle ajatusmaailmalle ja tavalle tuoda asioita esille. Koko hierarkkiseen yhteiskuntaan patoutunut luovuus ja käyttämättömät voimavarat suorastaan räjähtivät valtavaan kukkaan ja saavuttivat taiteilijoissa ennen näkemättömän vapauden ja rohkeuden tehdä juuri siltä miltä tuntuu, yhdessä ja ilman raja-aitoja.


The Beatles, Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, 1. uk mono painos -67.

Jos ei nyt sekoiteta tähän juttuun ideologioita, uskontoja, politiikkaa vaan keskitytään puhtaasti musiikkituotoksiin. Beatles nosti homman ihan uudelle levelille Sgt. Pepper Lonely Heart Club Band albumillaan, joka yhä edelleen on aivan huikaiseva taidonnäyte maksimaalisesta puhtaasta luovuudesta ja musiikillisesta uudistumisesta ja niiden yhdistämisestä tuotannolliseen nerouteen. Albumi olikin vuoden -67 rakkauden kesän se suurin ja kaunein teos, joka soi kaikkialla ja tauotta.
Onnekseni omistan originaalin mono-painoksen tästä mestariteoksesta, joka varmuudella siirtyy jälkipolvelle, kun oikea aika koittaa. Rakkaudella.


The Doors, s/t ja The Rolling Stones, Between The Buttons


Vuonna 1967 julkaistiin myös lukematon määrä muitakin todella tärkeitä teoksia ja nyt tulee hieman luettelomaista tykitystä, koittakaa kestää kyydissä. Heti tammikuun alkuun julkaistiin The Doorsin ensimmäinen levy, joka on ehkä kaikkien aikojen yksi kovimmista debyyteistä, ainakin jos minulta kysytään. Bändi oli heti täydellinen ja meno jatkui vahvana aina Morrisonin kuolemaan saakka. Samaisessa kuussa tuli Rollareiden huumehöyryinen Between The Buttons, joka varmaan sekoiluista johtuen jäi tuotannollisesti hutiloiduksi, mutta sentäs biiseiltään kelvoksi. Kuunnelkaapa sekin siltä kantilta.


Jefferson Airplane, Surrealictic Pillow ja The Velvet Underground & Nico

Helmikuun ensimmäinen päivä oli Jefferson Airplanen klassikon Surrealistic Pillowin vuoro, jossa kitaran varressa oli muuten suomen sukujuuriltaan oleva Jorma Kaukonen. Kaunista ja kokeilevaa, joka vieläkin pystyy hämmentämään erilaisuudellaan. Seuraavassa kuussa The Velvet Underground & Nico ”banaanilevy” vavisutti musiikkimaailman ymmärryskykyä ja samassa kuussa tulevien happokunkkujen Grateful Deadin debyyttiä tyrkättiin kauppojen laareihin hippien hypisteltäväksi.

Huhtikuussa myös Turtles esitti hieman psykedeelisemmän albuminsa Happy Together. Kesän alla sitten tärähti maailmalle se Beatlesin edellä mainittu kukkaisalbumi ja Jimi Hendrixin ensimmäinen albumi, joka muutti koko rock musiikin suunnan aivan uusiin sfääreihin. Siihen vielä Frank Zappan johdolla The Mothers Of Inventionin kakkoslevy. Se oli menoa se! Kesäkuukausina esiin astui vielä itseään tai alteregojaan etsiskelevä David Bowie, energinen Small Faces ja Bee Geen psykepop-tuotos. Elonkorjuuaikaan vuorostaan eräs uusi bändi nimeltään Pink Floyd näytti vielä ihan uuden väkevän näkemyksen happorockiin ja heti perään ilmestyi Big Brother & The Holding Company Janis Joplin laulajanaan. Siihen vielä palan painikkeeksi Vanilla Fudgen hienot ensihuuruilut.



The Doors, Strange Days, Procol Harum, A Whiter Shade Of Pale ja Van Morrison Blowin' Your Mind!


Syssyn saapuessa The Doors latasi tiskiin jo vuoden toisen loistokkaan albuminsa Strange Days, melkoista meininkiä! Sitten oli The Beach Boysin vuoro näyttää hyvät vibat ajan hengessä Smiley Smile albumillaan.
Mainittakoon, vaikka nämä seuraavat eivät varsinaisesti psykedeelistä matskua olekaan, niin kuun loppuun ilmestyi vielä Van Morrisonin ensimmäinen soololevy, jossa hittinä nykyinen ikiklassikko Brown Eyed Girl ja Procol Harumin debyytti valtaisan sinkkuhitin Whiter Shade Of Pale saattelemana. Bändi ei muuten ole yhden hitin ihme, vaan katalogissa riittää maagisia biisejä vaikka muille jakaa.

Eikä lokakuukaan yhtään heikommalta näyttänyt. Ten Years After -bändin debytointi ja yksi maailman hienoimmista albumeista Buffalo Springfieldin Again näki päivänvalon, jossa jälkimmäisessä oli mukana muuan kanukki Neil Young pohjustamassa tulevaa käsittämättömän tuotteliasta soolouraansa. Ja kuun loppuun jotain aivan uutta, nimittäin uskomaton Sly And The Family Stone, A Whole New Thing! Kivenkova levy.




Marraskuussa vauhti vain kiihtyi. The Moody Blues pläjäytti mahtavan teemalevyn, jossa on esi-progressiivisia psykesävyjä orkesterisovituksilla ja joka sisälsi äärimmäisen tyylikkään klassikon Night In White Satin. Sitten Cream loihti yhden aikakauden hienoimmista albumikokonaisuuksista Disraeli Gearsin, levy jossa ei ole liki ainuttakaan heikkoa hetkeä. Väittäisin rohkeasti, että Eric Claptonin pitkän hienon uran se ihan paras teos, jossa kitarasankari on ollut keihästelemässä.




Nyt kun Beatles oli lopettanut mahdottomaksi käyneet keikkailut (koska alkeellinen äänentoisto jäi kirkuvan yleisön alle), niin bändi ideoi EP -albumin, Magical Mystery Tour leffan yhteyteen, josta myöhemmin julkaistiin LP, albumeilta uupuvilta sinkkubiiseillä ryyditettynä . Hieno ja rohkea veto näin jälkeenpäin tarkasteltuna. Samaan kuukauteen vielä kulttiklassikot, Roky Ericksonin luotsaama 13th Elevator Floor, Easter Everywhere ja Kaleidoscopen, Tangerine Dream.

Flower Power-vuoden viimeisenä kuukautena hippipukin kontti täyttyi sitten Rollareiden hairahduslevyllä Their Satanic Majesties Request, joka oli eräänlainen sekava vastaus Beatlesin pippurille, Jimi Henrixin jo vuoden toisella täysosumalla ja The Who – The Who Sell Out hengästyttävällä teema-albumilla, joka on joidenkin mielestä yksi nerokkaimmista albumeista ever! Mene ja tiedä, mutta omaperäisyyden puutteesta ei voi syyttää. Aikakauden kansitaiteissa muuten riittää pällisteltävää.




Huhhuh! Olipa melkoinen vuosi ja tässä tietenkin vain pieni otanta kaikista mahtavuuksista, mitä kaiken kaikkiaan tulvi vinyylipainoista maailmalle vuonna 1967. Miksi halusin näin listata kuukausi kerrallaan psykedeelisen ajan huipentuman julkaisuja? Pointti on siinä, että vain tätä taustaa vasten voi ymmärtää selkeämmin, kuinka valtavan suuri merkitys tällä kyseisellä vuodella oli koko populaarikulttuurin massiiviseen kasvuun ja monimuotoisen luovuuden kehitykseen. Mielestäni juuri tämä Telluksen matka auringon ympäri oli eräänlainen megapurkaus musiikilliselle runsaudensarvelle. Aikana, jolloin bisnes ei osannut ottaa liian määräävää otetta siitä mitä ihmiset saivat kuunneltavaksi tai mitä bändien odotettaisiin levyilleen tuottaa.

Tästähän koko musiikillinen kehitys sitten laajeni aivan toisiin sfääreihin ja uusia genrejä syntyi kuin taikasieniä hippikommuunien metsämättäillä. Mikään ei ollut mahdotonta. Kunnes sitten myöhemmin 80-luvun lähestyessä taas bisnes ja raha alkoivat ottaa suurempaa valtaa ja jälleen hittivetoisempi materiaali otti niskalenkin tästä monimuotoisen musiikin hurmostilasta.

Kuunteletpa mitä kuuntelet, mutta on silti hyvä ymmärtää sen verran historiaa ja muistaa, että joillakin hetkillä on ollut äärimmäisen tärkeä vaikutus musiikkiin. Itse olen äärimmäisen onnellinen tästä lyhyestä, mutta ah, niin antoisasta ajanjaksosta. Puhun siis 1966 – 1976 kymmenen vuoden luovuuden kukoistuksesta, jollaista vastaavaa tullaan tuskin näkemään, ei ainakaan näin laajasti mainstream -tasolla. Onneksi vielä nykyäänkin tulee pieniä valonpilkahduksia ja sellaisia tuotoksia, joissa muusikoiden kunnianhimo, omaan persoonallisuuteen ja uuden luomiseen nähdään vaivaa, eikä välitetä ulkopuolisista odotuksista tai vallalla olevista trendeistä.

Liian hapokasta?
Ei suinkaan, sopivasti annosteltuna.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Osa 17. Parhautta puskista

Pink Floyd, Atom Mother Heart (takakansi)

Sitä oli liian pitkään hiihdellyt omien ennakkoluulojensa vankina. Jostain kumman syystä sitä helposti muodosti kokonaisvaltaisen kuvan jostakin bändistä tai artistista radiosoiton tai muiden antamien mielipiteiden perusteella. Kuitenkaan vastaanottimiin päätynyt hitimpi musisointi ei aina anna kovin kattavaa kuvaa esiintyjien repertuaarista. Monesti jopa päinvastoin, kuva saattaa muodostua varsin valheelliseksi. 

Lisähöystöksi mahdolliseen musan tuomaan ärsytykseen, jopa sen hyljeksimiseen, saattelee kovin muodikkaaksi muodostunut tehosoitto. Ymmärrän soittolistojen ja puhkijyystön tarkoituksen, markkinataloushan siinä niiaa myyntitulosten napsahtaessa asianomistajien tileille. Onhan hittibiisi oivallinen keino koukuttaa muutakin matskua tutkimaan, vaan kuinka moni malttaa nykyään keskittyä niihin kokonaisuuksiin. Major-yhtiöt jopa julistavat jälleen pelkkien sinkkubiisien perään ja onhan se houkuttelevan loogista, kun nopeutta ja kvartaalivoittoja tavoitellaan. Palataan taas 60-luvun alussa vallalla olleeseen kaupalliseen pintaliitoon, jolloin valtavirtamusiikin kirjo oli varsin homogeenistä.

Mielekästä olisi kuitenkin kuulla joskus radioissakin ns. b-poskien hengen tuotteita, niitä astetta kunnianhimoisempia äänikytköksiä, mutta kuten sanottua, esteenä on vain oma mieli ja uteliaisuuden aktivointi. Vanha kansanviisaushan menee: ”Kun etusormella osoittaa, niin kolme sormea osoittaa itseä kohti”. Asialle täytyy siis tehdä jotain ihan itse, eikä jäädä sohjoon surkuttelemaan.


Elton John, S/T, UK - 1970 (Gatefold)


Vinyylilevyt auttavat asiassa. Sitä tulee väkisinkin ja kuin huomaamatta tutustuttua laajempiin kokonaisuuksiin, johtunee puhtaasti ihmisen luontaisesta laiskuudesta. Kun neula on levyn uraa asetettu kyntämään, ei sitä sieltä jaksa lähteä jatkuvasti ylös hilaamaan. Täten muukin albumisisältö saa mahdollisuutensa ja Avot! - ”eikä tässä vielä kaikki”-tyylinen elämys voi viedä mukanansa. Ne itse rakentamasi salakavalat ennakkoluulot saavat potkua nivuksiin, jolloin sitä yllättyy sellaisella "parhautta puskista" -meiningillä.

Yksi mainio esimerkki tähän on Sir Elton John. Aloin tutustumaan puhtaasta mielenkiinnosta herran alkutuotantoon ja itse asiassa lähes koko 70-luvun katalogi on aivan huikeata matskua. Otappas testiin vaikka herran kakkoslevy vuodelta -70, voi veljet mikä kokonaisuus! 
Vastaava toinen on Rod Stewartin alkuaikojen soolot ja tietysti ne ajat jolloin raspikurkku oli vielä Facesin ja Jeff Beck Groupin nokkamiehenä. Tämä skottiveijari oli silloin elämänsä vedossa!


Rod Stewart, debut from -71 gatefold (Vertigo)


Rod The Mod


Kaupallisten valtavirtatoimijoiden tyrkytykseen tyytymiseen ja tarjonnan laadun valitukseen jumiutuminen siis ei kauas kanna. Jospa sitä musiikinkuuntelunkin suhteen voisi kääräistä hihaa kohti kainaloa ja nähdä pikkuisen vaivaa melodiamielen avartamiseksi. Onneksi ymmärsin loikata sangen mielenkiintoisille sivupoluille ja alkaa musiikin löytöretkeilijäksi. Tutkimusmatkailija joutuu näkemään piirun verran enemmän vaivaa, kohtaamaan vähän enemmän pettymyksiä, perehtymään asioihin, tutkimaan taustoja ja penkomaan mediayllykkeiden takamaastoa. Palkinto onkin sitä messevämpi, kun aarteet toisensa perään soljuu sielun sykkiviin syövereihin. Etsivä löytää.


Tony Joe White, Black And White, Orig. stereo, UK - 1968


Erinomainen tällainen ahkeran nuuskinnan tulos oli Tony Joe White. Tähän törmäsin, kun pengoin vastaavan tyyppisiä artisteja kuin suuri esikuvani J.J. Cale. Suistomaan sankari Mr. White osoittautui vähintään saman veroiseksi taikuriksi, jopa astetta rouheammaksi. Uskomattoman väkevää tuotantoa kaikki ensimmäiset viisi albumia, pelkkää viiden tähden tulitusta. Mies on sellainen Elviksen, Calen ja Tom Jonesin risteytys. Toisaalta täysin uniikki ukkeli, suvereeni vekkulismies. Todella hyviä biisejä, maanläheisellä toteutuksella, sisältäen svengiä, soulia, suo-bluesia ja silkkaa voodoota!

Se, että oppii paremmin tuntemaan musiikillisen minänsä, haastamaan sitä ja tarjoamaan uusia ärsykkeitä, tekee mielelle melkoista mammonaa. Voi sitä riemun määrää, kun koet todellisia taiteellisia täyttymyksen tunteita. Sitä tuntee olevansa kuin vasikka ensimmäisen laidunkesän kynnyksellä. Aistit ovat kirkkaan terävät, kaikki on mahdollista ja askellus on kepeää. Musiikin mahti on maagista.

Kun malttaa rohkeasti kenkiä kumoon omia mukavuusalueelle rakennettuja raja-aitoja, ottamalla välillä tietoisia riskejä valinnoillaan, niin sitä huomaa itsensä myös itsevarmemmaksi. Voi pää pystyssä julistaa omille makunystyröille miellyttävää musanautintoa, välittämättä muiden mahdollisista soosoo-lausunnoista. Olla oman musiikkimakunsa maisteri. Rehellisesti, ilman sosiaalisten paineiden tai markkinavoimien luomien tarpeiden tyrkkyä.



Pink Floyd, Atom Heart Mother, 2nd Issue UK -71, gatefold 

Rohkein askeleeni, oli astua ns. progen pariin, tarkemmin ottaen astetta taiteellisemman ilmaisun piiriin. Viisain päätökseni oli Pink Floydin käsittämättömän upean tuotannon lisäksi tutustua vanhaan Genesikseen. Tämä vaati piirun verran enemmän kärsivällisyyttä, että pääsi juttuun ja juonenkäänteisiin sisään, mutta palkinto oli kaikkein antoisin ikinä koskaan! Jopa niin antoisa, että juuri tällä hetkellä mielestäni kaikkien aikojen uljain äänite on Genesiksen ”rock ooppera”, Lamb Lies Down On Broadway. Vavisuttava skitsofreniasta kertova tupla-albumi. Peter Gabriel tulkitsee täydellisesti. Ällistyttävä kokonaisuus.



Genesis, The Lamb Lies Down On Broadway - 74 us pressing, gatefold double album

Muita itselle parin viime vuoden aikana ”parhautta puskista” -löytöjä ovat olleet (jotka olen aiemmin tiennyt vain pintapuolisesti) mm. Small Faces, Santana, Betty Davis, King Crimson, Gram Parsons, Curtis Mayfield, Chicago, Procol Harum, Roxy Music ja kaikilta nimenomaan se kultainen 70-luvun alkupään tuotanto.


Curtis Mayfield, Curtis, 1st uk pressing -70, gatefold


Olipa musiikki siis suursuosittua, marginaalisempaa harvojen herkkua tai jotain siltä väliltä, niin pääasia on, että juuri minä itse nautin siitä aidosti ja arvoa antaen. Musiikki on taidetta. Taide on tunnetta. Tunne itsesi, tunne musiikki.