sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Osa 19. Koreaa kansitaidetta



Kyllä tämän vinyylin vetovoiman ja viehkeyden niittaa viimeistään upea kansitaide. Ensinnäkin koko on tarpeeksi iso, jotta upeat yksityiskohdat erottuvat kunnolla, CD formaatti tuppaa menemään piperrykseksi. Lisäksi, varsinkin vanhemmissa julkaisuissa, muoto antaa mahdollisuuksia monenlaisille kekseliäisille taitteluille. Otan tässä esille muutaman loistavan esimerkin hieman luovemmista kansiratkaisuista, jotka ovat kantautuneet omaan kokoelmaan.


Albumin kansi.


Aina ajankohtainen kitarajumala Santana julkaisi vuonna -73 Osakassa, Japanissa pidetystä konsertistaan mahtavan Lotus -nimisen tripla live-levyn. Itse kansi on yllättävän vaatimaton, mutta kun kansia alkaa availemaan lehti lehdeltä, niin koko upea kansitaide avautuu koko kukkaansa!









Huikeeta kansitaidetulitusta!





Yksi 60-luvun hienoimmista bändeistä The Small Faces julkaisi hämmentävän albuminsa Odgen's Nut Gone Flake vuonna -68. Alun perin ajatuksena oli julkaista tämä ympyrän muotoon tehtynä peltirasiassa, mutta hinta olisi karannut lapasesta. Näin ollen päädyttiin pahviseen versioon, tästä vanhasta tupakkarasiasta ideoitu paketti. Vuosien saatossa pahviliitosten hapertuessa, tätä pitää käsitellä kuin jotain hemmetin pyhää kirjaa, mutta juuri se tekee tästä entistä arvokkaamman oloisen teoksen. Kannet avautuvat viiteen paneeliin, joihin on painettu asiaan kuuluvat taiteilut ja fotot. Itse musiikki on yhtä hämmentävää ja kiehtovaa, b-puolisko on itse asiassa satu, jossa on kertoja äänessä biisien välissä. No, enempää kertomatta, tämä pitää kokea itse.


Albumin kansi.


Gatefold avattuna.







Albumi on kätkettynä yhden paneelin sisään. Nerokasta!



Tämä yksi lempiorkesterini Pearl Jamin neljäs albumi No Code on kansipakettina yksi hienoimmista kautta aikojen. Ensinnäkin liikkeellä on neljää eri versiota C, O, D ja E versiota, joissa kaikissa on osittain eri polaroid-kuvat sisällä. Kuvien kääntöpuolella on biisien sanoituksia. Himofanit tietysti keräävät kaikki versiot. Itse asiassa levy on täynnä koodeja ja symboleja. Kun kannen avaa täyteen komeuteensa ja laittaa vattalleen, niin kaikista kuvista paljastuukin jokin yksittäinen symboli, hahmotitko sinä sen?


Albumin kansi.


Gatefold kannet avattuna.


Gatefold avautuu vielä toiseen kertaan. Biisit ovat tyylikkäästi merkitty jugeboxin nimikkeinä.


Kuvat ovat toisessa sisäkannessa.


Mukana tulee 9 kuvaa ja jos löydät kaikki neljä eri versiota, niin kasassa on kaikki 13 polaroidia.


Polaroid-kuvien takana on lyriikoita.


Albumin etiketti on täynnä symboliikkaa.


Kansi koko komeudessaan, hahmotatko suuren symbolin?


torstai 21. joulukuuta 2017

Osa 18. Liian hapokasta?

Cream, Disraeli Gears, 1. uk-painos mono -67 (stereo kannet)


Yksi tuore heikkouteni on 60-luvun loppupuolen psykedeeliset albumit. Tyyli taisi isommin startata siinä vuoden -65 ja -66 kieppeillä, kun tajuntaa laajentavat aineetkin saivat suosiota taiteilijoiden keskuudessa ja luonnollisesti niitä nautittiin myös sävellystyön kyytipojaksi. Beatlesin Revolver -albumin Tomorrow Never Knows oli Lennonin happotripin aikana visioitu tuotos ja varmaan yksi tärkeimmistä tyylisuunnan alkusysäyksistä. Nyt korostan, että eihän silloin edes alkuunkaan tiedetty kuinka vaarallista esim. LSD saattaisi olla, päinvastoin porukat luulivat vain löytävänsä sen avulla paremman tietoisuuden tilan. No, parissa vuodessa hapon vaarat ja sivuvaikutukset tulivat tietoon ja moni lopettikin niiden käytön, moni valitettavasti ei. Nyt tietysti tiedetään, että käyttö on täysin järjetöntä.

Anyway, tuona psykedeelisten aineiden kokeiluaikana kyllä kiistatta syntyi todella mielenkiintoista musiikkia ja toki ilman dopingiakin. Myös laaja rakkauden sanoma ja ylipäätänsä tiukoista normeista vapautuminen antoi pontta uudelle ajatusmaailmalle ja tavalle tuoda asioita esille. Koko hierarkkiseen yhteiskuntaan patoutunut luovuus ja käyttämättömät voimavarat suorastaan räjähtivät valtavaan kukkaan ja saavuttivat taiteilijoissa ennen näkemättömän vapauden ja rohkeuden tehdä juuri siltä miltä tuntuu, yhdessä ja ilman raja-aitoja.


The Beatles, Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, 1. uk mono painos -67.

Jos ei nyt sekoiteta tähän juttuun ideologioita, uskontoja, politiikkaa vaan keskitytään puhtaasti musiikkituotoksiin. Beatles nosti homman ihan uudelle levelille Sgt. Pepper Lonely Heart Club Band albumillaan, joka yhä edelleen on aivan huikaiseva taidonnäyte maksimaalisesta puhtaasta luovuudesta ja musiikillisesta uudistumisesta ja niiden yhdistämisestä tuotannolliseen nerouteen. Albumi olikin vuoden -67 rakkauden kesän se suurin ja kaunein teos, joka soi kaikkialla ja tauotta.
Onnekseni omistan originaalin mono-painoksen tästä mestariteoksesta, joka varmuudella siirtyy jälkipolvelle, kun oikea aika koittaa. Rakkaudella.


The Doors, s/t ja The Rolling Stones, Between The Buttons


Vuonna 1967 julkaistiin myös lukematon määrä muitakin todella tärkeitä teoksia ja nyt tulee hieman luettelomaista tykitystä, koittakaa kestää kyydissä. Heti tammikuun alkuun julkaistiin The Doorsin ensimmäinen levy, joka on ehkä kaikkien aikojen yksi kovimmista debyyteistä, ainakin jos minulta kysytään. Bändi oli heti täydellinen ja meno jatkui vahvana aina Morrisonin kuolemaan saakka. Samaisessa kuussa tuli Rollareiden huumehöyryinen Between The Buttons, joka varmaan sekoiluista johtuen jäi tuotannollisesti hutiloiduksi, mutta sentäs biiseiltään kelvoksi. Kuunnelkaapa sekin siltä kantilta.


Jefferson Airplane, Surrealictic Pillow ja The Velvet Underground & Nico

Helmikuun ensimmäinen päivä oli Jefferson Airplanen klassikon Surrealistic Pillowin vuoro, jossa kitaran varressa oli muuten suomen sukujuuriltaan oleva Jorma Kaukonen. Kaunista ja kokeilevaa, joka vieläkin pystyy hämmentämään erilaisuudellaan. Seuraavassa kuussa The Velvet Underground & Nico ”banaanilevy” vavisutti musiikkimaailman ymmärryskykyä ja samassa kuussa tulevien happokunkkujen Grateful Deadin debyyttiä tyrkättiin kauppojen laareihin hippien hypisteltäväksi.

Huhtikuussa myös Turtles esitti hieman psykedeelisemmän albuminsa Happy Together. Kesän alla sitten tärähti maailmalle se Beatlesin edellä mainittu kukkaisalbumi ja Jimi Hendrixin ensimmäinen albumi, joka muutti koko rock musiikin suunnan aivan uusiin sfääreihin. Siihen vielä Frank Zappan johdolla The Mothers Of Inventionin kakkoslevy. Se oli menoa se! Kesäkuukausina esiin astui vielä itseään tai alteregojaan etsiskelevä David Bowie, energinen Small Faces ja Bee Geen psykepop-tuotos. Elonkorjuuaikaan vuorostaan eräs uusi bändi nimeltään Pink Floyd näytti vielä ihan uuden väkevän näkemyksen happorockiin ja heti perään ilmestyi Big Brother & The Holding Company Janis Joplin laulajanaan. Siihen vielä palan painikkeeksi Vanilla Fudgen hienot ensihuuruilut.



The Doors, Strange Days, Procol Harum, A Whiter Shade Of Pale ja Van Morrison Blowin' Your Mind!


Syssyn saapuessa The Doors latasi tiskiin jo vuoden toisen loistokkaan albuminsa Strange Days, melkoista meininkiä! Sitten oli The Beach Boysin vuoro näyttää hyvät vibat ajan hengessä Smiley Smile albumillaan.
Mainittakoon, vaikka nämä seuraavat eivät varsinaisesti psykedeelistä matskua olekaan, niin kuun loppuun ilmestyi vielä Van Morrisonin ensimmäinen soololevy, jossa hittinä nykyinen ikiklassikko Brown Eyed Girl ja Procol Harumin debyytti valtaisan sinkkuhitin Whiter Shade Of Pale saattelemana. Bändi ei muuten ole yhden hitin ihme, vaan katalogissa riittää maagisia biisejä vaikka muille jakaa.

Eikä lokakuukaan yhtään heikommalta näyttänyt. Ten Years After -bändin debytointi ja yksi maailman hienoimmista albumeista Buffalo Springfieldin Again näki päivänvalon, jossa jälkimmäisessä oli mukana muuan kanukki Neil Young pohjustamassa tulevaa käsittämättömän tuotteliasta soolouraansa. Ja kuun loppuun jotain aivan uutta, nimittäin uskomaton Sly And The Family Stone, A Whole New Thing! Kivenkova levy.




Marraskuussa vauhti vain kiihtyi. The Moody Blues pläjäytti mahtavan teemalevyn, jossa on esi-progressiivisia psykesävyjä orkesterisovituksilla ja joka sisälsi äärimmäisen tyylikkään klassikon Night In White Satin. Sitten Cream loihti yhden aikakauden hienoimmista albumikokonaisuuksista Disraeli Gearsin, levy jossa ei ole liki ainuttakaan heikkoa hetkeä. Väittäisin rohkeasti, että Eric Claptonin pitkän hienon uran se ihan paras teos, jossa kitarasankari on ollut keihästelemässä.




Nyt kun Beatles oli lopettanut mahdottomaksi käyneet keikkailut (koska alkeellinen äänentoisto jäi kirkuvan yleisön alle), niin bändi ideoi EP -albumin, Magical Mystery Tour leffan yhteyteen, josta myöhemmin julkaistiin LP, albumeilta uupuvilta sinkkubiiseillä ryyditettynä . Hieno ja rohkea veto näin jälkeenpäin tarkasteltuna. Samaan kuukauteen vielä kulttiklassikot, Roky Ericksonin luotsaama 13th Elevator Floor, Easter Everywhere ja Kaleidoscopen, Tangerine Dream.

Flower Power-vuoden viimeisenä kuukautena hippipukin kontti täyttyi sitten Rollareiden hairahduslevyllä Their Satanic Majesties Request, joka oli eräänlainen sekava vastaus Beatlesin pippurille, Jimi Henrixin jo vuoden toisella täysosumalla ja The Who – The Who Sell Out hengästyttävällä teema-albumilla, joka on joidenkin mielestä yksi nerokkaimmista albumeista ever! Mene ja tiedä, mutta omaperäisyyden puutteesta ei voi syyttää. Aikakauden kansitaiteissa muuten riittää pällisteltävää.




Huhhuh! Olipa melkoinen vuosi ja tässä tietenkin vain pieni otanta kaikista mahtavuuksista, mitä kaiken kaikkiaan tulvi vinyylipainoista maailmalle vuonna 1967. Miksi halusin näin listata kuukausi kerrallaan psykedeelisen ajan huipentuman julkaisuja? Pointti on siinä, että vain tätä taustaa vasten voi ymmärtää selkeämmin, kuinka valtavan suuri merkitys tällä kyseisellä vuodella oli koko populaarikulttuurin massiiviseen kasvuun ja monimuotoisen luovuuden kehitykseen. Mielestäni juuri tämä Telluksen matka auringon ympäri oli eräänlainen megapurkaus musiikilliselle runsaudensarvelle. Aikana, jolloin bisnes ei osannut ottaa liian määräävää otetta siitä mitä ihmiset saivat kuunneltavaksi tai mitä bändien odotettaisiin levyilleen tuottaa.

Tästähän koko musiikillinen kehitys sitten laajeni aivan toisiin sfääreihin ja uusia genrejä syntyi kuin taikasieniä hippikommuunien metsämättäillä. Mikään ei ollut mahdotonta. Kunnes sitten myöhemmin 80-luvun lähestyessä taas bisnes ja raha alkoivat ottaa suurempaa valtaa ja jälleen hittivetoisempi materiaali otti niskalenkin tästä monimuotoisen musiikin hurmostilasta.

Kuunteletpa mitä kuuntelet, mutta on silti hyvä ymmärtää sen verran historiaa ja muistaa, että joillakin hetkillä on ollut äärimmäisen tärkeä vaikutus musiikkiin. Itse olen äärimmäisen onnellinen tästä lyhyestä, mutta ah, niin antoisasta ajanjaksosta. Puhun siis 1966 – 1976 kymmenen vuoden luovuuden kukoistuksesta, jollaista vastaavaa tullaan tuskin näkemään, ei ainakaan näin laajasti mainstream -tasolla. Onneksi vielä nykyäänkin tulee pieniä valonpilkahduksia ja sellaisia tuotoksia, joissa muusikoiden kunnianhimo, omaan persoonallisuuteen ja uuden luomiseen nähdään vaivaa, eikä välitetä ulkopuolisista odotuksista tai vallalla olevista trendeistä.

Liian hapokasta?
Ei suinkaan, sopivasti annosteltuna.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Osa 17. Parhautta puskista

Pink Floyd, Atom Mother Heart (takakansi)

Sitä oli liian pitkään hiihdellyt omien ennakkoluulojensa vankina. Jostain kumman syystä sitä helposti muodosti kokonaisvaltaisen kuvan jostakin bändistä tai artistista radiosoiton tai muiden antamien mielipiteiden perusteella. Kuitenkaan vastaanottimiin päätynyt hitimpi musisointi ei aina anna kovin kattavaa kuvaa esiintyjien repertuaarista. Monesti jopa päinvastoin, kuva saattaa muodostua varsin valheelliseksi. 

Lisähöystöksi mahdolliseen musan tuomaan ärsytykseen, jopa sen hyljeksimiseen, saattelee kovin muodikkaaksi muodostunut tehosoitto. Ymmärrän soittolistojen ja puhkijyystön tarkoituksen, markkinataloushan siinä niiaa myyntitulosten napsahtaessa asianomistajien tileille. Onhan hittibiisi oivallinen keino koukuttaa muutakin matskua tutkimaan, vaan kuinka moni malttaa nykyään keskittyä niihin kokonaisuuksiin. Major-yhtiöt jopa julistavat jälleen pelkkien sinkkubiisien perään ja onhan se houkuttelevan loogista, kun nopeutta ja kvartaalivoittoja tavoitellaan. Palataan taas 60-luvun alussa vallalla olleeseen kaupalliseen pintaliitoon, jolloin valtavirtamusiikin kirjo oli varsin homogeenistä.

Mielekästä olisi kuitenkin kuulla joskus radioissakin ns. b-poskien hengen tuotteita, niitä astetta kunnianhimoisempia äänikytköksiä, mutta kuten sanottua, esteenä on vain oma mieli ja uteliaisuuden aktivointi. Vanha kansanviisaushan menee: ”Kun etusormella osoittaa, niin kolme sormea osoittaa itseä kohti”. Asialle täytyy siis tehdä jotain ihan itse, eikä jäädä sohjoon surkuttelemaan.


Elton John, S/T, UK - 1970 (Gatefold)


Vinyylilevyt auttavat asiassa. Sitä tulee väkisinkin ja kuin huomaamatta tutustuttua laajempiin kokonaisuuksiin, johtunee puhtaasti ihmisen luontaisesta laiskuudesta. Kun neula on levyn uraa asetettu kyntämään, ei sitä sieltä jaksa lähteä jatkuvasti ylös hilaamaan. Täten muukin albumisisältö saa mahdollisuutensa ja Avot! - ”eikä tässä vielä kaikki”-tyylinen elämys voi viedä mukanansa. Ne itse rakentamasi salakavalat ennakkoluulot saavat potkua nivuksiin, jolloin sitä yllättyy sellaisella "parhautta puskista" -meiningillä.

Yksi mainio esimerkki tähän on Sir Elton John. Aloin tutustumaan puhtaasta mielenkiinnosta herran alkutuotantoon ja itse asiassa lähes koko 70-luvun katalogi on aivan huikeata matskua. Otappas testiin vaikka herran kakkoslevy vuodelta -70, voi veljet mikä kokonaisuus! 
Vastaava toinen on Rod Stewartin alkuaikojen soolot ja tietysti ne ajat jolloin raspikurkku oli vielä Facesin ja Jeff Beck Groupin nokkamiehenä. Tämä skottiveijari oli silloin elämänsä vedossa!


Rod Stewart, debut from -71 gatefold (Vertigo)


Rod The Mod


Kaupallisten valtavirtatoimijoiden tyrkytykseen tyytymiseen ja tarjonnan laadun valitukseen jumiutuminen siis ei kauas kanna. Jospa sitä musiikinkuuntelunkin suhteen voisi kääräistä hihaa kohti kainaloa ja nähdä pikkuisen vaivaa melodiamielen avartamiseksi. Onneksi ymmärsin loikata sangen mielenkiintoisille sivupoluille ja alkaa musiikin löytöretkeilijäksi. Tutkimusmatkailija joutuu näkemään piirun verran enemmän vaivaa, kohtaamaan vähän enemmän pettymyksiä, perehtymään asioihin, tutkimaan taustoja ja penkomaan mediayllykkeiden takamaastoa. Palkinto onkin sitä messevämpi, kun aarteet toisensa perään soljuu sielun sykkiviin syövereihin. Etsivä löytää.


Tony Joe White, Black And White, Orig. stereo, UK - 1968


Erinomainen tällainen ahkeran nuuskinnan tulos oli Tony Joe White. Tähän törmäsin, kun pengoin vastaavan tyyppisiä artisteja kuin suuri esikuvani J.J. Cale. Suistomaan sankari Mr. White osoittautui vähintään saman veroiseksi taikuriksi, jopa astetta rouheammaksi. Uskomattoman väkevää tuotantoa kaikki ensimmäiset viisi albumia, pelkkää viiden tähden tulitusta. Mies on sellainen Elviksen, Calen ja Tom Jonesin risteytys. Toisaalta täysin uniikki ukkeli, suvereeni vekkulismies. Todella hyviä biisejä, maanläheisellä toteutuksella, sisältäen svengiä, soulia, suo-bluesia ja silkkaa voodoota!

Se, että oppii paremmin tuntemaan musiikillisen minänsä, haastamaan sitä ja tarjoamaan uusia ärsykkeitä, tekee mielelle melkoista mammonaa. Voi sitä riemun määrää, kun koet todellisia taiteellisia täyttymyksen tunteita. Sitä tuntee olevansa kuin vasikka ensimmäisen laidunkesän kynnyksellä. Aistit ovat kirkkaan terävät, kaikki on mahdollista ja askellus on kepeää. Musiikin mahti on maagista.

Kun malttaa rohkeasti kenkiä kumoon omia mukavuusalueelle rakennettuja raja-aitoja, ottamalla välillä tietoisia riskejä valinnoillaan, niin sitä huomaa itsensä myös itsevarmemmaksi. Voi pää pystyssä julistaa omille makunystyröille miellyttävää musanautintoa, välittämättä muiden mahdollisista soosoo-lausunnoista. Olla oman musiikkimakunsa maisteri. Rehellisesti, ilman sosiaalisten paineiden tai markkinavoimien luomien tarpeiden tyrkkyä.



Pink Floyd, Atom Heart Mother, 2nd Issue UK -71, gatefold 

Rohkein askeleeni, oli astua ns. progen pariin, tarkemmin ottaen astetta taiteellisemman ilmaisun piiriin. Viisain päätökseni oli Pink Floydin käsittämättömän upean tuotannon lisäksi tutustua vanhaan Genesikseen. Tämä vaati piirun verran enemmän kärsivällisyyttä, että pääsi juttuun ja juonenkäänteisiin sisään, mutta palkinto oli kaikkein antoisin ikinä koskaan! Jopa niin antoisa, että juuri tällä hetkellä mielestäni kaikkien aikojen uljain äänite on Genesiksen ”rock ooppera”, Lamb Lies Down On Broadway. Vavisuttava skitsofreniasta kertova tupla-albumi. Peter Gabriel tulkitsee täydellisesti. Ällistyttävä kokonaisuus.



Genesis, The Lamb Lies Down On Broadway - 74 us pressing, gatefold double album

Muita itselle parin viime vuoden aikana ”parhautta puskista” -löytöjä ovat olleet (jotka olen aiemmin tiennyt vain pintapuolisesti) mm. Small Faces, Santana, Betty Davis, King Crimson, Gram Parsons, Curtis Mayfield, Chicago, Procol Harum, Roxy Music ja kaikilta nimenomaan se kultainen 70-luvun alkupään tuotanto.


Curtis Mayfield, Curtis, 1st uk pressing -70, gatefold


Olipa musiikki siis suursuosittua, marginaalisempaa harvojen herkkua tai jotain siltä väliltä, niin pääasia on, että juuri minä itse nautin siitä aidosti ja arvoa antaen. Musiikki on taidetta. Taide on tunnetta. Tunne itsesi, tunne musiikki.



sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Osa 16. Hanat kiinni


Tämän Stonesin myötä bändin studiokokoelmani on täydellinen!


Kuten kaikissa intohimoisissa harrastuksissa, välillä homma saattaa niin sanotusti riistäytyä lapasesta. Harrastus ottaa liian kovan niskalenkin ja toiminta siirtyy maaniselle osastolle. Vinyylien parissa peuhatessa on kaksi puolta, levyjen hankinta ja niiden kuuntelu. Kuuntelu on helpommin handlattavissa, koska välillä käy niin, että tärykalvoillekin on pakko antaa lakisääteinen tauko. Levyjen hankkimisen kanssa tietysti on hyvä olla tarkkana. Itsellä oiva periaate numero yksi on se, että jos ei ehdi kuuntelemaan hommattuja levyjä vähintään kolmea kertaa, niin hankintatiheys alkaa olemaan turhan räväkkää. Tietysti itse albumeiden hankintahinnat vaikuttavat suhteessa käytettävään limiittiin ja eihän sitä nyt mammonaa kannata liikoja mustiin kiekkoihin sijoittaa, oli se kuinka metkaa tahansa.

Jos kuitenkin asiat ryöstäytyvät vinyylitermein ilmaistuna ”väärille urille” ja mopoauto karkaa kourista, niin on asiallista laittaa päälle kova, mutta tarpeeseen tullut ostolakko. Saattaa kuulostaa äärimmäisen ankaralta rangaistukselta, mutta asian ei tarvitse olla niin paha miltä äkkiseltään kuulostaa. Nimittäin avuksi otetaan erikoissäännöt ostolakon ajaksi pahinta tuskaa lievittämään. Palataan niihin hieman myöhemmin.


Treidaamalla hankittu aarre.


Ensiksi lakon ajaksi kannattaa varata normaalia enemmän puhdetoimintaa jo kertyneen kokoelman parissa. Ykkösjuttu on tietysti skannailla liian vähälle kuuntelulle ja huomiolle jääneitä teoksia. Jos jostain syystä albumi onkin jäänyt paitsioon, ei niin maittavan sisällön vuoksi, niin platta ehkä kantsii pistää tylysti kiertoon.

Ja avot! Kun on tarpeeksi kuunneltu ja pistetty kiertoon lähtevien laatikkoon levykäisiä, niin siinäpä oiva pesämuna vaihtariksi uusia hankintoja varten. Treidaus on nimittäin ehdottomasti sallittu ostolakon aikana. Pistetään hieman haalistuneita turhakkeita jakoon ja hankitaan niillä uusia kokelaita soittojonoon. Fiksua.



Tuliainen Tallinnasta.


Toinen mainio oheistoiminta ostopannassa on sukia kokoelmaa koreaksi. Pesemättä jääneet mielitietyt kiiltäväksi ja häiritsevät hintalaput pois upeaa kansitaidetta peittämästä. Ja kun sitä kerran putsaa sotasaalista, niin voihan sitä järjestystäkin samalla kohentaa ja laittaa litteät taideaarteet mieleiseen ojennukseen. Vaikkapa aakkosjärjestykseen tai sitten niin kuin itse tykkään laittaa, musatyylin ja oman arvostuksen mukaan. Samaan syssyyn löytää juuri niitä paitsioonkin jääneitä kiekkoja, jotka siis kuunteluun ja kiertoon tai takaisin hyllyyn oikealle paikalle.

Lisäksi, jos Discogs-katalogi on perustamatta tai puutteellinen, niin sitäkin siitä vaan napsuttelemaan inessiiviin. Mukavaa touhua musankuuntelun kupeessa ja samalla tulee siirrettyä katalogi näppärään digi-muotoon, sieltä on kiva sitten tutkiskella mitä sitä hyllyissään hilloaa. Samalla tulee tehtyä myös näpsäkkä arvolistaus aarteista vaikkapa vakuutusta varten, jos sattuu torppa kärähtämään kokoelman kera maan tasalle.



Ostolakon aikana edukkaasti eteen tupsahtanut harvinaisuus vuodelta -67.


Niin ja nyt ne tuiki tärkeät ostolakon aikaiset erityissäännöt tiskiin, joita ilman paussi saattaa alkaa tuntumaan lähinnä hitaalta kidutukselta. Erikoissäännöt luonnollisesti laatii aina rieskahamsteri itse, mutta tässä muutamat erinomaisiksi kokemuksen kautta käytännön kivikovissa empiirisissä tutkimuksissa hioutuneet esimerkit:

  1. Ostolakon aikana saa ostaa alle 10 € albumin, mutta vain yhden kerrallaan ja mielellään mahdollisimman laadukkaan sellaisen. Musiikin tulee olla sellaista, joka tulee suurella todennäköisyydellä pysymään kuuntelussa, ei siis heräteostoksia.
  2. Jos kauan himoitsemasi uber-harvinainen keräilylevy tulee täysin odottamatta ja vieläpä herkulliseen hintaan vastaan, nappaa se! Tämän erikoissäännön ymmärtävät kaikki keräilijät.
  3. Jos olet reissussa, niin on tietysti kohteliasta tuoda kohteesta jokin mukava matkamuisto esim. vinyylilevy on oikein kiva idea. Tämä hyviin käytöstapoihin kuuluva teko tietysti sallitaan lakonkin aikana.
  4. Lahja rakkaalle. Levyn tietysti pitää olla sellaista musiikkia mistä hän tykkää, mutta onhan se toki bonusta, jos sattuu samalla osuma omaankin musamakuun.
  5. Stipendi. Voit ostolakon aikana palkita itsesi oikein hyvästä suorituksesta, syyn pitää olla aito ja tietysti tässäkin asiassa itsensä puijaaminen on kiellettyä.
  6. Vielä yksi. Jos artistikohtainen kokoelmasi on yhtä vaille täynnä ja juuri se pitkään kaipaamasi puuttuva palanen napsahtaa kohdalle, älä emmi. Osta!
  7. Niin ja tietysti salakavala ostonestonpoistoaine. Jos täysin tietämättäsi kuriiri kiikuttaa ovellesi litteää laatikkoa, niin vastaanhan se on lunastettava. Olet ilmeisesti nauttinut tätä ainetta hitusen liikaa ja hiirisormi on hapuillut nettiostoksilla. Tunnusta erhe ja tarkista annostusta.

          Muitakin sääntöjä saattaa ilmetä tarpeen mukaan, mutta kaiken tämän monimutkaisen itsepetoksen tarkoituksena on saada ostohimoja hieman hillittyä normaalimmalle levelille. Tällaisten ostolakkojen aikana sitä alkaa pohtimaan tarkemmin oman keräämisen tarkoitusta ja ehkäpä sitä fokusoi tarvittavien kohteiden hankintakriteereitä uudella kulmalla.


Alle kybän hankinta lakon aikana.



Mutta kappas vainen, nythän onkin joulukuu! Sitä onkin hyvä alkaa virittelemään joululahjaostoksia pukinkonttiin, myös itselle 😉.


lauantai 25. marraskuuta 2017

Osa 15. Tuoretta pullaa



Vaikka sitä tarkoituksella keskittyykin vanhojen hyvien aikojen musiikkitarjontaan, niin väkisinkin uunista pukkaa aika ajoin tuoretta nisua, jota ei voi millään vastustaa. Ja hyvä niin, koska eihän musiikki ole vain tomuisten kasojen nuuskimista tai nostalgianälän nauttimista varten.

Tsekkasin omasta katalogista, että onhan sitä tänäkin vuonna tullut hommattua tuoreita julkaisuja. Tosin niissäkin vanhat legendat ovat ottaneet vahvan niskalenkin meikun makunystyröistä. Vaan eipä ihme, sillä ihan kriittisesti tarkisteltunakin, maestrot ovat olleet kohtuullisessa vedossa. Onkohan vanhojen klassikkorallien loputon hinkkaus alkanut siinä määrin kypsyttämään, että on tullut sellainen ”näytetään vielä kerran” meininki päälle. Sen verran vakuuttavia teoksia on pukannut vanhan liiton veijareilta.



Ensin takavasurista pääsi yllättämään Deep Purple, jonka uusin lettu on tuottajavelho Bob Ezrinin kaitsema. Suorastaan upean erinomainen albumi näiltä kaiken nähneiltä ja kokeneilta rock-jyriltä. Biiseissä on syvyyttä, sielukkuutta ja huumoriakin. Ei oikeastaan yhtään heikkoa biisiä ja levyn mukana tulee todella mielenkiintoinen dokumentti levyn työstöstä. Siinä viimeistään tajuaa, miten hienosti matskua on punottu kasaan ja annetaan luovuudelle sekä intuitiollekin tilaa. Mielestäni pitkän bändi-iän salaisuus on lopulta avarakatseisuus ja kaikkien orkesteritovereiden panoksen syvä kunnioitus. Herkät antennit ja ennakkoluulottomuus pitää matskun tuoreena. Aina on kuitenkin hyvä pitää punainen lanka mielessä, mikä on bändin Se juttu, ettei homma lipsu väärille laduille.




Toinenkin Ezrinin tuottama ja vuoden varsin mukava yllätys on arkkipahis Alice Cooperin Paranormal albumi. Lätyssä on vanhoihin rock-aikoihin nojaavien viisujen lisäksi ilahduttavaa myös se, että Alice laulaa hemmetin hyvin. Viini siis paranee vanhetessaan ja golf-harrastus tekee miekkoselle oikein hyvää, putit uppoaa - keikat toimivat ja mainiota matskua pukkaa. Toinen hauska yksityiskohta on, että tällä levyllä kannuttajana paiskoo tyylilleen uskollisesti Larry Mullen Jr., muuan U2-yhtyeestä tuttu hyväryhtinen rumpalismies. Late näyttää heti avausbiisissä, miten biisi taputellaan ja itse viisukin on komea. Heti kun mennään hieman yleisistä normeista poikkeavaan biisinrakenteeseen, niin homma maistuu välittömästi maukkaammalta. Myös päätösbiisi nousee erilaisuutensa vuoksi albumin parhaimmistoon, siinä on jopa hienoista Pink Floyd-tyylistä fiilistelyä.

Pink Floydista puheen ollen, vuoden ja itse asiassa mielestäni 70-luvun jälkeen kaikista albumeista uljaimman albumikokonaisuuden julkaisi juuri tänä vuonna Pink Floydin aivoiksi tituleerattu Roger Waters. Jo 80-luvulta asti soolouralla ollut Roger osui häränsilmään, koska julkaisu on niin käsittämättömän hieno ja kaikin puolin vahvaa tekoa.




Is This The Life We Really Want? rohkea taideteos ei ole todellakaan mitään taustamusaa tai ns. muodikasta hilebile-shittiä. Camoon, vähän tummempaa paahtoa tassiin, sen iänikuisen juhlamoskan sijasta. Kuuntele vaikka nimibiisi. Väkevää moccaa, pelkkää asiaa päästä varpaisiin. Jos kuuntelet levyn, niin kuuntele se pliis ihan kokonaan ja sorvaa vieläpä kolme kertaa, ennen tuomiota. Tähän levyyn täytyy nimittäin ensin kahlata sisään ja sitten kyllä kolisee ja kovaa sitten koliseekin! 

Olin yksi niistä onnekkaista härmäläisistä faneista, joka sai liput herran elokuun 2018 Helsingin konserttiin. En muista olenko koskaan odottanut mitään keikkaa näin pitkällä kielellä. En ole nimittäin nähnyt maestroa milloinkaan livenä. Tässä harmaakarhussa ei ole mitään laimeaa. Suurin sankarini Neil Youngin ohella, ehkä jopa ihan suurin kaikista. Just nyt ikinä koskaan!




Niin ja Niilokin julkaisi myös tänä vuonna uuden levyn Peace Trail, joka on tietenkin erilaisuudessaan hyvä. Toisenkin moisen herra pullautti kesän lopussa, joka tosin on äänitetty 70-luvulla. Arkistojensa aarteista kaivetun akustisen Hitchikerin, joka roikkuu sitkeästi allekirjoitetun joululahjalistalla.




Erityismaininnan upeasta kansitaiteesta ansaitsee Procol Harumin 50-vuotis juhlalevyllä Novum. Bändin tuotantoon kannattaa muuten uppoutua syvemminkin, siellä on todellakin mahtavaa tavaraa Whiter Shade Of Pale jättihitin takana, bändi ei ole todellakaan mikään yhden hitin ihme. Ainakin 70-luvun tuotanto on maagista.

Yksi uusi julkaisu täytyy nostaa vielä esiin amerikanmaalta, nimittäin ex The Black Crowes musikanttien uusi bändi Magpie Salute. Bändin debyyttilevy on yllättäen live-taltiointi kiertueelta ja pääosin cover biiseistä koostuva. Mutta ihan hemmetin kova latinki on uriin ujutettu. Harvoin nimittäin nykyään kuulee näin sulavasti soljuvaa perinteisen rockin orkestrointia, bändi on kuin yhdestä hirsilankusta loihdittu. Yksi täysin uusi ralli on sentäs saatu kakkua koristamaan, yltiö-groovaava Ommission-biisi, joka antaa lupaavan lähtölaukauksen bändin toiselle levylle. Se kuulemma tulee koostumaan sitten kokonaan omasta uudesta matskusta. Rock-diggareille must be-muistilistalle ja ilmestyessään asap. hankintaan.



Kyllähän sitä tulee säännöllisesti seurattua uusia äänitteitä ATK-laitteenkin striimivirrasta, tosin hirveän vaikea sieltä kertakäyttöskeidan seasta on vain seuloa mielenkiintoisemmat uutukaiset, siksi sitä ehkä herkemmin aina päätyy penkomaan 70-luvun alun kultakauden kimpaleita. Toivottavasti myös mediat heräävät jossain vaiheessa rahanahneushorroksestaan ja alkavat tuottamaan vaihtoehtoja vallitsevalle valtavirralle. Ihan kaikki eivät halua kuunnella nuorisolle suunnattua klikkihittivetoista ohjelmoitua copypaste-matskua. 

On täällä härmässäkin itse asiassa valtavan paljon ”marginaalisten” musiikkigenrejen ystäviä, jotka oikein mielellään kuuntelisivat automatkoillaan tai työpaikoillaan hyvin tuotettuja ja asiantuntevia musiikkiohjelmia countrysta, bluesista, jazzista, folkista, progesta, rock n’ rollista jne. Kovasti kaipaisin ns. yleisohjelmia, joissa mitä tahansa voisi tulla esille laidasta laitaan aivan yllättäen, jolloin ihmiset voisivat löytää jotain ihan uudentyylistä upeaa musiikkia, jota muutoin ei välttämättä löytäisi. Onneksi ovat vielä olemassa ne liian harvat Ylen mainiot erikoisohjelmat, Radio Helsinki ja Roll Fm. Kuulijoita saisi kyllä haastaa laajemminkin. Ei ne mihinkään katoa, jos heittää hieman väkevämpää viritystä ilmoille. Sitä ollaan liian varovaisia ja kyselytutkimusten varassa. Medioiden tehtävä on suakeli soikoon sivistää!




Mainittakoon vielä, että erittäin hyvä uusien mielenkiintoisten albumeiden löytämiseen on Facebookissa oleva Vinyylin vinguttajat-ryhmä. Kantsii tsekata, jos puhkijyystetyt hitit tympii ja vinyylit kiinnostaa.

Fyysinen vinyyli on mahtava tuote ja jos olette unohtaneet kuinka hienoa on tutkia isoja kansia, niin ostakaa edes yksi ihan kokeeksi. Myös mainio lahjaidea!

Antakaa siis rakkaalle musiikille aikaa ja arvostusta, niin kohta huomaatte, että alkaa tapahtumaan… taikoja!

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Puotiesittelyssä – Rolling Records

Lyylillä on mahtava musavainu.


Vinyylivimman puraistua tulee alkuun ostettua mustaa makiaa sieltä sun täältä, juurikaan paikasta välittämättä. Nopeasti tiedon ja taidon karttuessa alkaa jyvät erottumaan akanoista ostopaikkojenkin suhteen. Luonnollisesti musamaku ohjaa tiettyihin kivijalkakauppoihin.

Puodin suhteen itselle tärkein kriteeri lienee, sen lisäksi että valikoima on mallillaan, aulis asiakaspalvelu ja yleinen meininki. On nastaa, että asiakasta kohdellaan asiakkaana, mutta ei mitenkään liian lipevästi liehotellen. Tykkään, kun voi heittää läpyskää myyjän kanssa. Hurtti huumori ja snadi kettuilu puolin toisin on nastaa.

Toiseksi tärkein asia on asioinnin mukavuus. On tosi tärkeää, että riittävän väljiä laareja pystyy kauhomaan vaivattomasti ja että herkkupaloja on ripoteltu joukkoon. Tarkoitan tällä siis huokeitakin löytöjä. Se ettei kaikkea ole hinnoiteltu tappiin saakka, tekee ruoppauksesta mielekästä ja kauppaan tekee mieli palata asioimaan aina uudestaan ja uudestaan. Jonkinmoinen ”spessulaari” on aina plussaa, josta voi tehdä hetken löytöjä.

Kolmas ratkaiseva tekijä on tietysti putiikin sijainti. Sen on hyvä olla itselle sellaisessa maantieteellisessä pisteessä, että sinne voi koukata kiireessäkin, ihan vain päivän pikasilmäyksiä tekemään.


Tuomo pakkaa Pearl Jamia pussiin. Leimakorttikin saa täytettä.


Nämä kaikki edellä mainitut kriteerit täyttyvät hienosti omassa luottokaupassani, Rolling Recordsissa. Tämä erinomainen piskuinen putiikki sijaitsee Helsingissä, Sörnäisten metroaseman välittömässä yhteydessä, legendaarisen ”piritorin” kyljessä. Alue on nykyään mukavasti siistiytynyt ja kauppa on oikein miellyttävä paikka tunnelmaltaan. Valikoima on erinomainen ja todellisia harvinaisuuksiakin löytyy, varsinkin näyttävästi seinälle ripustettuna. Täältä olen suurimmat aarteeni hankkinut itselle turhakkeina olevia arvokkaampia levyjäkin treidaamalla, win-win meiningillä. Paikasta löytyy siis sekä käytettyjä että uusia julkaisuja.


Seinillä on melkoisia makupaloja myynnissä.


Ykkösjuttu on yleisfiilis mikä paikassa vallitsee. Paikan omistajalla on rento meininki ja juttu luistaa. Aina on aikaa jorista päivän kuulumisista, vinyyleiden hienouksista ja tietenkin itse musiikista. Tarjonta on monipuolista, mutta ei liian kattavaa, sillä ne jokaisella kirppiksillä vastaan tulevat pahimmat laarilaastit loistavat poissaolollaan. Näin ollen valikoima pysyy virkistävän kuranttina. Vaihtuvuus on aika ripeää, suopean hinnoittelun myötä, jolloin oikeastaan aina löytyy matskua mitä hamuta. Ja jos jotain ei justiinsa käyntihetkellä kerta kaikkiaan löydy, niin toivomuksia saa esittää ja pistää vaikkapa tilaten. Kauppiaalla on aika hyvät antennit ja kanta-asiakkaan musamakuun tulee ajoittain asiallisia suosituksia. Monta kertaa on tullutkin sangen miellyttävä osumia omaa katalogia pullistuttamaan. Kuitenkaan mitään tyrkytityrkyti meininkiä ei ole. Rauhassa saa skannailla, jos niin haluaa.


Koura ruoppaa klassikkoa, paikan valikoima on kunnossa.


Itse kuljen pääsääntöisesti fillarilla ja on monesti mukavaa, kun ulkona on perinteiseen suomalaiseen tapaan ns. kehnohko keli, niin saattaa vastavalutettu mocca tärähtää kouraan kohmettunutta kroppaa sulattamaan (vink, puodin pitäjä on muuten tuoreelle nisulle perso). Pullan huumassa saattaa isompien kertahankintojen suhteen hinnoittelu höveltyä. Kantiskortti-tsydeemi on hyvä, jolloin keskittäminen kannattaa, kun leimakortin täyteen tullessa laukeaa lisää hankintamammonaa puodin tuotteisiin. Hinnoittelu on kyllä kaikin puolin linjassa, joten basaarimaiseen alennusaneluun ei tarvitse ryhtyä. Sopii tällaiseen härmäläiseen fair play-mentaliteettiin.




Devil Is In The Details, pätee täälläkin. Nimittäin albumit tulee aina asiallisissa muoveissa ja joskus itse vinyylit on jopa valmiiksi putsattu, ainakin arvokkaammat hankinnat. Tokkiinsa siellä voi pientä korvausta vastaan platat pestä erinomaisella ultraäänipesurilla. Lisäksi laatuun voi luottaa kaikissa käänteissä, mitään kepulimeininkiä ei esiinny. Albumit ovat kunnoltaan mitä luvataan ja jos jokin asia on epähuomiossa jäänyt hihaan hiertämään, niin aina voi kiekon palauttaa bumerangina. Reilu meininki siis kaikin puolin. Kaupasta löytyy myös tarvittavia oheismateriaaleja, muoveja, harjoja ja pesureita jne. Yleinen siisteys on myös kohdillaan.


Summa summarum, Rolling Records on erinomainen divari. Lämmin suosittelu ja ehdottomasti kannattaa pistäytyä kauempaakin tai kun pääkaupunkiimme on asiaa. Sörnäisiin on todella helppo pelmahtaa, noin 10 minsaa metrolla keskustasta.


www.rollingrecords.fi